Viisi-vuotiaana kuulin läheiseltäni ankarat sanat, jotka viestittivät selvästi, että herkkyyttäni ja suuria tunteitani ei nähty luonnollisina tai kauniina, vaan heikkoutena ja jopa epähoukuttelevana. Tiedän, että hän sanoi sen rakkaudesta — hänen sukupolvessaan ei todennäköisesti ollut paljon tilaa kyyneleille lapsuudessa, ja hän halusi valmistaa minua elämään. Mutta opin, että tämä emotionaalinen puoli minusta hylättäisiin, jopa niiden toimesta, jotka välittivät minusta. Se oli liikaa ja teki muille epämukavan olon. Uskon, että tuona päivänä minuun muodostui sisäinen osa (Parts Work -näkökulmasta ajatellen), jonka tehtävänä oli suojella haavoittuvaa autenttista itseäni tulemasta koskaan uudelleen hylätyksi. Kuvittelen tämän suojelevan osan pienenä viisivuotiaana soturina, joka heiluttaa pientä puumiekkaa ja kilpeä suojellakseen pehmeää, autenttista Jenniferiä.

Minusta tuli “vahva”, vastuullinen ja luotettava, mutta kaipasin aina kotin. Kaipasin saada laskeutua todellisuuteen, missä kaikki värini, omaperäisyyteni ja pehmeyteni saa loistaa ja jossa voin tuntea olevani turvassa omana itsenäni. Halusin että tämä viisivuotias suojelija saisi levätä kaikesta miekan heiluttelusta ja pyrkimyksestä olla tarpeeksi hyvä.

Siihen pisteeseen olen nyt saapunut. Se on ollut pitkä matka läheisriippuvuuden, avun vastaanottamisen haasteen ja suorittamista keinoa ylläpitää tasaisen tunteen itsearvosta. Täyden vauhdin jaksojen lävitse, jotka ovat johtaneet romakduksiin, uupumukseen, ahdistuksen jaksoihin, olen nyt saapunut paikkaan, missä koen toipuneeni. Olen vapaa. Se tuntuu uskomattomalta — kaiken kokeneena minulla on todiste siitä, että psykologiset haavat voivat parantua ja todellinen vapaus on mahdollista. Tiedän myös, etten koskaan palaa siihen itseeni, joka ei ollut vapa, sillä kun oivallus todella asettuu kehoon, et voi enää olla tietämätön siitä. Tietenkin, kuten sinäkin, kohtaan edelleen haasteita ja kärsimystä — mutta nyt valmistautuneena, itsevarmana ja vakaaseen, turvalliseen itseeni tukeutuen.